Kun kaikki pysähtyy
En tiedä mistä aloittaisin, enkä oikein vieläkään tiedä miten saisin kaiken kerrottua. Aloitan siis siitä hetkestä jolloin kävelin postilaatikolleni eräänä syksynä ja sain hovioikeudelta saapuneen tuomioni käsiini. En ollut mitenkään erityisesti valmistautunut mihinkään, koska olin käräjäoikeudessa todettu syyttömäksi ja asianajajani piti mahdottomana että tuomio olisi jollakin tavoin muuttunut.
Istahdin kotini portaille ja avasin painavan kirjekuoren. Luettuani ensimmäiset lauseet paperit tippuivat käsistäni, minut oli todettu osalliseksi asiaan jossa olin ollut tekohetkellä läsnä. Minut oli tuomittu 2.5 vuodeksi ehdottomaan vankeuteen. En vieläkään pysty vuosien jälkeen määrittelemään sitä tunnetta, tai pikemminkin niiden kaikkien tunteiden sekamelskaa joka minussa sillä hetkellä tapahtui. Sain kasattua paperit käsiini ja selvisi että tuomio astuisi voimaan kuukauden kuluttua. Eli kuukauden kuluttua minä joudun vankilaan. Minä jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millainen paikka VANKILA on, millaisia ihmisiä VANKILASSA on. Soitin vanhemmilleni jotka olivat täysin tyrmistyneitä tapahtuneesta, toisen kerran elämäni aikana isäni purskahti itkuun : hänen tyttärensä joutuu vankilaan. Perheeni reaktiot olivat täynnä epätietoisuutta ja tuskaa, samoja tunteita joita koin itse miltei koko vankeusaikani.
Kuukausi kului nopeaa. Järjestelin asioitani, hain tietoa jopa soittamalla Lääninvankilaan ja kysymällä : mitä minun pitää ja mitä saan ottaa mukaan kun sinne tulen. Pitivät varmaan minua jonkin sortin pilailijana kun eivät meinanneet uskoa korviaan että joku soittaa ja kysyy näitä asioita. Kysyivät minulta aionko tulla itse vai pitääkö minut hakea. Minä en ymmärtänyt heidän kysymystä silloin, vaan kerroin että ystäväni joka huolehtii asunnostani tuo minut tavaroineni sinne. Puhelimessa oli pitkään hiljaista, kunnes mies ääni totesi että no..sen näyttää aika kuka tuo ja kuka vie. ( Tänä päivänä voin jo tiedon pohjalta kertoa että yleensä pitää hakea, ja ne on poliiseja jotka tämän homman hoitaa)
Tuon kuukauden aikana en kerennyt käsittelemään syvemmin omia ajatuksiani, toimin vain hirveällä kiireellä, yrittäen samalla olla tukena omille vanhemmille, sisaruksille ja kavereille. Päivät kuluivat liian nopeaa ja olin äärimmäisen väsynyt, stressaantunut ja hermostunut. Minun päässä tikitti sekunttikello, joka laski vain jäljellä olevaa aikaa. En vain tiennyt mitä sitten tapahtuu kun kello lyö 13.15 2011, kun astun vankilan portista sisään. Lähtöpäivä läheni ja viimein se sitten tuli. Olin pakannut kahteen putkikassiin tavaroita : vaatteita, cd soittimen, levyjä, meikkejä. En ainuttakaan valokuvaa kenestäkään. Ehkä yritin suojella jo silloin itseäni asialta nimeltä ikävä.
Lähtöaamu oli vaikea. En ollut nukkunut kuin tunnin kaksi. Aamulla soitin sisaruksille ja vanhemmille monta kertaa, saadakseni edes jotain turvaa tilanteeseen. Viikkasin vaatteeni varmaan kymmeneen kertaan ja tuijotin kelloa, menin suihkuun ja aloitin viikkaamaan uudelleen. Viimeinkin tuli hetki jolloin piti lähtä.
Ystäväni tullessa hakemaan minua huomasin ettei hän pysty katsomaan minua lainkaan silmiin. Yritin puhua aivan jostain muusta ja huolehtia että hänellä on asiat kunnossa. Autossa istuessani muistan ajatelleeni että mitenhän tämä pärjää ja oikein jaksaa. Kai siinäkin hetkessä yritin paeta pelkoa ja epätietoisuutta, onnistuin siinä huonosti.
Vankilan porteilla otin kassini, halasin ystävääni joka katseli kaikkea muuta, mutta ei kertaakaan minua silmiin. Nostin laukkuni ja kävelin valtavan muurin eteen. Seinässä oli pieni nappi jota painoin. Tympeä ääni kysyi nimen, metallinen turvaovi aukesi ja sulkeutui heti perässäni. Edessäni oli vankilan välipiha ja toiset muurit, jokapuolella oli turvakameroita. odotin kameroiden alla uuden metallioven takana.
Nuori vartija avaa oven, kysyy nimeni ja tarkistaa epäuskoisena henkilöllisyystodistustani. Toteaa ääneen että ensimmäinen tulotarkastus on tässä Ensimmäinen informaatio vankilasta on se ettei siellä saa olla käteistärahaa eikä pankkikortteja, ei myöskään lompakkoja. Minä en tunne mitään, en ajattele mitään, enkä tajua yhtään mitään mitä tapahtuu. Tajuan että ovet selkäni takana on kiinni ja minua kuljetetaan kohti tulotarkastusta. Viisi vartijaa odottaa minua harmaan käytävän varrella. Jokapuolella on metallisia ovia, kameroita ja siniseen uniformuun pukeutuineita ihmisiä. Vartijat ottavat kassini jonnekkin. Kysyn mitä nyt tapahtuu? Vastaukseksi saan vanhemmalta mies vartijalta : ”täällä on muuten semmoiset säännöt, että sinä puhut kun jotain kysytään. Osan tavaroistasi saat kun ollaan tarkastettu ensin sinut, sitten tavarat, saat mitä saat. Nais pamput kertoo sitten mitää kertoo”. Mitkä helvetin pamput mietin mielessäni,mitä hemmettiä tuo tarkoittaa? mietin katsellessani vanhempaa vartijaa. Joku muista vartijoista ilmoittaa että nyt on saatu kaksi naisvartijaa tarkastukseen.
Naisvartijoiden saavuttua paikalle muut vartijat häipyy. He kuljettavat minut takahuoneeseen jossa on kolme kerrossänkyä, vessa, vesihana ja pieni ikkuna. Vessa on kahden kerrossängyn välissä. Toinen naisista käskee minua riisumaan vaatteeni. Tuntuu että päässäni pimenee. Kysyn oletteko te ihan tosissanne? He katsovat toisiaan ja naurahtavat, taitaa olla sulla eka reissu? vastaan että kyllä. No, otappa nyt vaan kaikki vaatteet pois niin saadaan katsottua mitä sinulla on vaatteissa mukana. Riisun vaatteeni ja seison keskellä selliä alasti. Kahden täysin ventovieraan ihmisen edessä. He tunnustelevat vaatteitani, alusvaatteita myöten, jokaisen sauman ja ompeleet. Lopuksi käskevät minun avaamaan hiukseni ja kysyvät : saadaanko tutkia hiukset vai soitetaanko lisää vartijoita, saat itse päättää? en osannut vastata yhtään mitään, nyökkäsin ja yritin samalla laittaa käsiä suojakseni.
Puen päälle ja jään odottamaan selliin. Katselen kirjoituksia seinissä joita olen ennen nähnyt vain elokuvissa. Jostakin kuuluu miehen huutoa ja kolinaa, oven läpi kuulen että sieltä tuodaan seuraavaa. Vartija käy ilmoittamassa minulle oviluukusta vankinumeroni, mainitsi että kannattaa painaa mieleen se jotta pystyt asioimaan täällä. Minä en edelleenkään pysty sanomaan mitään.
